On sitä, vaikka ensin ei huvittanut kirjoittaa. Pian viimeisen tekstini jälkeen ponilla diagnosoitiin takapolvissakin vaivoja ja eläinlääkäri totesi, että joko jostain täytyy löytyä jokin keino saada poni kuntoon tai sitten se täytyy lopettaa, mutta näin ei voida jatkaa. Koska niitä keinoja oli kuitenkin koetettu hakea jo kuukausien ajan ja nivelten piikityksistä tuntui olevan vain lyhytaikainen apu, päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Joka puolestaan johtaa kysymykseen: entäs nyt?
Minäkin kuuluin niihin, jotka uskoivat ettei ilman hevosia voi elää (vaikka Suomessakin on miljoonia ihmisiä, jotka todistavat että kyllä voi ja tyytyväisenä). Edellisten ponien kuoltua ostin heti tämän nyt lopetetun. Kaiken pitää olla vain heppaheppaa ja sillä lailla kai syntyy niitä Wegeliuksen paheksumia "fakki-idiootteja, jotka joutuvat katselemaan kattoon kun puhutaan Afganistanin tilanteesta" - paitsi että omassa tapauksessani hevosiin käytetty aika ei ole johtanut kovin merkittävään taitoon tai edes hevosten hengissä pysymiseen, ainoastaan tietämättömyyteen Afganistanista ja kaaosteoriasta. Minulle on tarjottu ostettavaksi erinäisiä poneja oletettavasti juuri siinä uskossa, etten voi elää ilman sellaista. Mutta. Hevosen - tai poninkin - omistaminen on lopunkaiken täysin yhteensopimatonta Suomen ilmaston kanssa ja johtaa lisäksi erittäin epämiellyttäviin tilanteisiin, kuten ähkypotilaan talutteluun pakkasessa keskellä yötä, suuriin eläinlääkärikuluihin ja ahdistukseen. Tämän heppahullun malja on niin täynnä noita epämiellyttävyyksiä, etten ole valmis kärsimään niitä vain siksi että jokin mystinen poninomistajan identiteetti sitä vaatii. Jos vielä kohtaan Sen Oikean, niin luultavasti olen valmis kärsimään. Mutta minkä tahansa ponin vuoksi en, koska halvemmaksi tulee kuitenkin taluttaa koiraa kuin (sairasta) ponia. Ja koiria minulla jo on. Ne vaikuttavat jostain syystä terveiltä, vaikkei aikuisena ostettuakaan tutkittu millään tavalla. Jos hevosen ostaa ilman kuvia, voi samantien alkaa kutsua kavioliittoaan saattohoidoksi ja viisastelijat vielä tietävät, että oma vika.
Viimeinen ratsastus, jossa paikallaan seisominen oli mieluisin olotila. Sää oli kyllä kerrankin kohdallaan.
Kun yksi valkoinen talutettava poistui, löytyi tilalle toinen uutta kotia kaipaava.
Entä se uusi elämä? Opiskelen, jottei tarvisisi katsella kattoon, kun puhutaan Bourdeaun luokkateoriasta. Siellä, missa parkkipaikallakin on näin vaarallista.
