Mitä opin tänä vuonna

Vuoden vaihtuessahan sitä täytyy luvata jotain ylevää, muistella menneitä ja niin edelleen. Ajattelin nyt kertoa, mitä opin tänä (ja vähän edellisenäkin) vuonna sairaiden ponien kanssa tuskaillessani:

Ihminen, joka kertoo ongelmistaan, ei välttämättä odota kuulijan ratkaisevan niitä.

Meillähän on tarve alkaa heti syytää ehdotuksia. Olisihan se mukavaa auttaa ja niin egoa hivelevää, jos juuri se oma ehdotus ratkaisisi jonkun pulman. Ja joskus niin käykin. Mutta jos asiaa on jo pohdittu, kenties asiantuntijoiden avulla, niin kuinka suuri todennäköisyys on sille, että satunnainen kuulija omaa juuri sen viisasten kiven, jolla ongelma ratkeaa? Klassikko on kai lapsettomille tokaistu "Lakkaat vain stressaamasta asiaa, niin kyllä onnistuu" - niin varmaan juu, riippumatta siitä, onko lapsettomuuden taustalla jokin biologinen syy... Ei ongelmistaan kertova välttämättä odota muuta kuin sitä, että saa puhua. Ja ehkä jonkun sanovan, että onpa kyllä syvältä tuo.

Tietysti voidaan ajatella niinkin, että kertomalla asioistaan ottaa sen riskin, että niitä kommentoidaan. Eilen mietinkin, josko lopettaisin yksityisasioistani puhumisen työpaikalla. Jos joku haluaa puhua muusta kuin työstä, ohjaan keskustelun vaikka kirjallisuuteen tai vastikkeelliseen sosiaaliturvaan tai mihin tahansa paitsi tv-ohjelmiin, joita en tunne. Paitsi että töissä niitäkin välillä näkee, teidän verorahoillanne. Mutta ajatelkaa mikä riemastuttava dialogi:
- Niin olitko sä jossain risteilyllä?
- Ehkä olinkin, mutta puhuttaisiinko vaikka politiikasta? Paitsi ei Israelin toiminnasta palestiinalaisalueilla, se olisi varmasti minulta epäkorrektia.
Mahtaisi siinä keskustelu tyrehtyä :D

Pitikö jotain luvata? Ensi vuonna käytän vähemmän aikaa turhanpäiväiseen netissä notkumiseen (blogin päivittäminen ei ole sitä, mutta vähemmälläkin hevostalli.netin seuraamisella varmasti pysyisi hengissä) ja enemmän kaikkeen kehittävään. Tuhoan esimerkiksi tämän kasan, jonka alla näkyy se DDR-lattia:

Hevosharrastajan täydellinen joulupäivä

Hesari julkaisi artikkelin eri ihmisten täydellisestä joulupäivästä enkä tunnistanut siitä omaani, joten paljastetaan: näin meillä!

Klo 8:00

Kello soi ja se hieman ärsyttää. Eilen piti herätä viiden jälkeen aamuvuoroon ja kaksi edellistä yötä meni laivalla valvoessa (ei yökerhossa, vaan pedissä pyörien - liian kuuma ja ensimmäisenä yönä myrsky), joten joskus olisi kiva nukkua. Rajansa aamuvirkkuudellakin! Mutta ei auta, ylös ja hoputtamaan teiniäkin, ratsastustunti odottaa. Joulupäivä on jokseenkin ainoa, jolloin ratsastuskoulun maneesia saa käyttää...

Klo 9:30

Tallilla. Pihatossa asuva poni on sateesta huolimatta kuiva, koska tallinisäntä on nokkelana jättänyt sille eilen puetun sadeloimen päälle (yleensä loimet riisutaan illalla). Mukavampaa laittaa uusi satula lampaankarvahuopineen selkään.

Klo 10:05

Ratsastajat starttaavat sateessa kohti muutaman kilometrin päässä olevaa maneesia. Tunti alkaa vasta klo 11, mutta paras varata aikaa siihen, että hevoset saavat rauhassa ihmetellä maneesia (lue: sinkoilla joka nurkassa) ennen tunnin alkua.

Klo 10:45

Kodin (piti hakea mies, joka jäi ulkoiluttamaan koiraa) ja pankkiautomaatin (pahus, kun kaikki hevosalan toimijat haluavat rahaa palveluistaan!) kautta ratsastuskoululle. Ilmestymisemme maneesiin saa ratsut sinkoilemaan ympäriinsä. Vielä seuraavat puoli tuntia kuluvat nurkkien ihmettelyyn, ennenkuin varsinainen ratsastustunti voi alkaa. Hevosten logiikka on toinen kuin ihmisten: ison tallin entinen tuntiponi käyttäytyy kuin ei koskaan olisi ollut maneesissa, kun taas edesmenneen, maneeseja näkemättömän maalaistollon kanssa esiinnyin Hartwall Areenalla. Toisella oli shettiksen itseluottamus ja toinen kaipaisi ratsastajaltaan tukea...

Klo 12:30

Tunti päättyy ja ratsastaja on masentunut, taas meni kaikki pieleen ja pitäisi vaihtaa ponia kun se on niin vaikea. Me aikuiset olemme eri mieltä. Ratsua säästääkseni pakotan paremman puoliskoni ratsastamaan sen kotiin. Itse loikkaan kylmästä kankeana autoon ja ajan tallille. Odotellessani siivoan varustehyllyä ja löydän kummallisia asioita edesmenneiden ponien jäämistöstä. Huomaan myös, että toinen uuden satulan mukana tulleista etukaarista on mallia "narrow" (toinen on XXL, ihan hyvin kun piti tulla normal ja wide) ja ihmettelen kenen hevoselle se muka voi mahtua, kun 148 cm ponikin käyttää XXL-kokoa sitä "wide"ä odotellessa. Mutta tässä satularumbassa on hämmästyttänyt niin moni asia, etten jaksa edes laskea.

Klo 13:10

Ratsastajat saapuvat tallille, tuli ainakin testattua uutta satulaa kun se oli kolme tuntia selässä. Poni hoidetaan ja jalkoihin levitetään kylmäsavea. Toimisikohan se ihmisillekin? Linimentteihin en usko. Lopuksi siivoan pihattoa ja ihmettelen miksi hevosten pitää tehdä tarpeensa sisään, kun ulkona virtsa imeytyisi maahan. Kun esitän tämän kysymyksen keskustelusävyyn ponille, se levittää jalkansa ja lorottaa puruihin vielä lisää.

Klo 15:30

Kotona ja joululaatikoita syöty. En voi uskoa, että tein ne ja rosollin itse! Minusta on todella tulossa pihi saksalainen, alan muistuttaa yhä enemmän isääni. Tätä menoa kasvatan kohta juureksetkin itse. Mutta nyt pitää viedä koira lenkille, johan tässä tuli istuskeltua. Melkein yhdeksässä vuodessa se ei ole oppinut kävelemään hillitysti, vaan vauhtia riittää. Ehdin sentään vauhdissa ajatella ylimielisesti, että tässä sitä vaan lenkkeillään, kun toiset istuvat sohvalla.

Klo 18:00

Ryhdyn katsomaan ostalgia-elokuvaa Goodbye Lenin. Mies sanoo että johan se on nähty, mutta kyllä hyvä elokuva toisenkin katsomiskerran kestää. Samalla valmistuvat joulukalenterisukat:

Jämälankavillasukkajoulukalenteri

Klo 20:15

Tottakai sukista täytyy saada kuvia nettiin. Selaillessani kuvia koneelta löydän yhden, jonka mies on ottanut kotimme ikkunasta. Järkyttyneenä totean, että vanhoine keittiön kaappeineen ja puoliksi maalittomine lattioineen talomme näyttää aivan...DDR-kodilta. Minusta ON todellakin tulossa saksalainen, sanan oudoimmassa mahdollisessa merkityksessä. Pohdin pitäisikö asialle tehdä jotain, mutta kodin saaminen sisustuslehtikelpoiseksi (tai edes päivittäminen tälle vuosituhannelle) maksaa ja olen edelleen pihi (hei, tein laivalla päiväksi eväät aamiaisbuffetista!). Luovun tyytyväisenä ajatuksesta ja alan keittää pastaa, koska jouluruoka alkaa aina tässä vaiheessa kyllästyttää. Veden kiehuessa selaan Hesaria ja saan idean tästä kirjoituksesta.

Klo 21:30

Jälleen on yksi kuolematon blogikirjoitus valmis ja pohdin, söisinkö vielä lisää spagettia ja linssejä ennenkuin on aika laittaa eläimet nukkumaan. Kas siinäpä pulma!