Ihminen, joka kertoo ongelmistaan, ei välttämättä odota kuulijan ratkaisevan niitä.
Meillähän on tarve alkaa heti syytää ehdotuksia. Olisihan se mukavaa auttaa ja niin egoa hivelevää, jos juuri se oma ehdotus ratkaisisi jonkun pulman. Ja joskus niin käykin. Mutta jos asiaa on jo pohdittu, kenties asiantuntijoiden avulla, niin kuinka suuri todennäköisyys on sille, että satunnainen kuulija omaa juuri sen viisasten kiven, jolla ongelma ratkeaa? Klassikko on kai lapsettomille tokaistu "Lakkaat vain stressaamasta asiaa, niin kyllä onnistuu" - niin varmaan juu, riippumatta siitä, onko lapsettomuuden taustalla jokin biologinen syy... Ei ongelmistaan kertova välttämättä odota muuta kuin sitä, että saa puhua. Ja ehkä jonkun sanovan, että onpa kyllä syvältä tuo.
Tietysti voidaan ajatella niinkin, että kertomalla asioistaan ottaa sen riskin, että niitä kommentoidaan. Eilen mietinkin, josko lopettaisin yksityisasioistani puhumisen työpaikalla. Jos joku haluaa puhua muusta kuin työstä, ohjaan keskustelun vaikka kirjallisuuteen tai vastikkeelliseen sosiaaliturvaan tai mihin tahansa paitsi tv-ohjelmiin, joita en tunne. Paitsi että töissä niitäkin välillä näkee, teidän verorahoillanne. Mutta ajatelkaa mikä riemastuttava dialogi:
- Niin olitko sä jossain risteilyllä?
- Ehkä olinkin, mutta puhuttaisiinko vaikka politiikasta? Paitsi ei Israelin toiminnasta palestiinalaisalueilla, se olisi varmasti minulta epäkorrektia.
Mahtaisi siinä keskustelu tyrehtyä :D
Pitikö jotain luvata? Ensi vuonna käytän vähemmän aikaa turhanpäiväiseen netissä notkumiseen (blogin päivittäminen ei ole sitä, mutta vähemmälläkin hevostalli.netin seuraamisella varmasti pysyisi hengissä) ja enemmän kaikkeen kehittävään. Tuhoan esimerkiksi tämän kasan, jonka alla näkyy se DDR-lattia:
No comments:
Post a Comment