Mitä opin tänä vuonna

Vuoden vaihtuessahan sitä täytyy luvata jotain ylevää, muistella menneitä ja niin edelleen. Ajattelin nyt kertoa, mitä opin tänä (ja vähän edellisenäkin) vuonna sairaiden ponien kanssa tuskaillessani:

Ihminen, joka kertoo ongelmistaan, ei välttämättä odota kuulijan ratkaisevan niitä.

Meillähän on tarve alkaa heti syytää ehdotuksia. Olisihan se mukavaa auttaa ja niin egoa hivelevää, jos juuri se oma ehdotus ratkaisisi jonkun pulman. Ja joskus niin käykin. Mutta jos asiaa on jo pohdittu, kenties asiantuntijoiden avulla, niin kuinka suuri todennäköisyys on sille, että satunnainen kuulija omaa juuri sen viisasten kiven, jolla ongelma ratkeaa? Klassikko on kai lapsettomille tokaistu "Lakkaat vain stressaamasta asiaa, niin kyllä onnistuu" - niin varmaan juu, riippumatta siitä, onko lapsettomuuden taustalla jokin biologinen syy... Ei ongelmistaan kertova välttämättä odota muuta kuin sitä, että saa puhua. Ja ehkä jonkun sanovan, että onpa kyllä syvältä tuo.

Tietysti voidaan ajatella niinkin, että kertomalla asioistaan ottaa sen riskin, että niitä kommentoidaan. Eilen mietinkin, josko lopettaisin yksityisasioistani puhumisen työpaikalla. Jos joku haluaa puhua muusta kuin työstä, ohjaan keskustelun vaikka kirjallisuuteen tai vastikkeelliseen sosiaaliturvaan tai mihin tahansa paitsi tv-ohjelmiin, joita en tunne. Paitsi että töissä niitäkin välillä näkee, teidän verorahoillanne. Mutta ajatelkaa mikä riemastuttava dialogi:
- Niin olitko sä jossain risteilyllä?
- Ehkä olinkin, mutta puhuttaisiinko vaikka politiikasta? Paitsi ei Israelin toiminnasta palestiinalaisalueilla, se olisi varmasti minulta epäkorrektia.
Mahtaisi siinä keskustelu tyrehtyä :D

Pitikö jotain luvata? Ensi vuonna käytän vähemmän aikaa turhanpäiväiseen netissä notkumiseen (blogin päivittäminen ei ole sitä, mutta vähemmälläkin hevostalli.netin seuraamisella varmasti pysyisi hengissä) ja enemmän kaikkeen kehittävään. Tuhoan esimerkiksi tämän kasan, jonka alla näkyy se DDR-lattia:

Hevosharrastajan täydellinen joulupäivä

Hesari julkaisi artikkelin eri ihmisten täydellisestä joulupäivästä enkä tunnistanut siitä omaani, joten paljastetaan: näin meillä!

Klo 8:00

Kello soi ja se hieman ärsyttää. Eilen piti herätä viiden jälkeen aamuvuoroon ja kaksi edellistä yötä meni laivalla valvoessa (ei yökerhossa, vaan pedissä pyörien - liian kuuma ja ensimmäisenä yönä myrsky), joten joskus olisi kiva nukkua. Rajansa aamuvirkkuudellakin! Mutta ei auta, ylös ja hoputtamaan teiniäkin, ratsastustunti odottaa. Joulupäivä on jokseenkin ainoa, jolloin ratsastuskoulun maneesia saa käyttää...

Klo 9:30

Tallilla. Pihatossa asuva poni on sateesta huolimatta kuiva, koska tallinisäntä on nokkelana jättänyt sille eilen puetun sadeloimen päälle (yleensä loimet riisutaan illalla). Mukavampaa laittaa uusi satula lampaankarvahuopineen selkään.

Klo 10:05

Ratsastajat starttaavat sateessa kohti muutaman kilometrin päässä olevaa maneesia. Tunti alkaa vasta klo 11, mutta paras varata aikaa siihen, että hevoset saavat rauhassa ihmetellä maneesia (lue: sinkoilla joka nurkassa) ennen tunnin alkua.

Klo 10:45

Kodin (piti hakea mies, joka jäi ulkoiluttamaan koiraa) ja pankkiautomaatin (pahus, kun kaikki hevosalan toimijat haluavat rahaa palveluistaan!) kautta ratsastuskoululle. Ilmestymisemme maneesiin saa ratsut sinkoilemaan ympäriinsä. Vielä seuraavat puoli tuntia kuluvat nurkkien ihmettelyyn, ennenkuin varsinainen ratsastustunti voi alkaa. Hevosten logiikka on toinen kuin ihmisten: ison tallin entinen tuntiponi käyttäytyy kuin ei koskaan olisi ollut maneesissa, kun taas edesmenneen, maneeseja näkemättömän maalaistollon kanssa esiinnyin Hartwall Areenalla. Toisella oli shettiksen itseluottamus ja toinen kaipaisi ratsastajaltaan tukea...

Klo 12:30

Tunti päättyy ja ratsastaja on masentunut, taas meni kaikki pieleen ja pitäisi vaihtaa ponia kun se on niin vaikea. Me aikuiset olemme eri mieltä. Ratsua säästääkseni pakotan paremman puoliskoni ratsastamaan sen kotiin. Itse loikkaan kylmästä kankeana autoon ja ajan tallille. Odotellessani siivoan varustehyllyä ja löydän kummallisia asioita edesmenneiden ponien jäämistöstä. Huomaan myös, että toinen uuden satulan mukana tulleista etukaarista on mallia "narrow" (toinen on XXL, ihan hyvin kun piti tulla normal ja wide) ja ihmettelen kenen hevoselle se muka voi mahtua, kun 148 cm ponikin käyttää XXL-kokoa sitä "wide"ä odotellessa. Mutta tässä satularumbassa on hämmästyttänyt niin moni asia, etten jaksa edes laskea.

Klo 13:10

Ratsastajat saapuvat tallille, tuli ainakin testattua uutta satulaa kun se oli kolme tuntia selässä. Poni hoidetaan ja jalkoihin levitetään kylmäsavea. Toimisikohan se ihmisillekin? Linimentteihin en usko. Lopuksi siivoan pihattoa ja ihmettelen miksi hevosten pitää tehdä tarpeensa sisään, kun ulkona virtsa imeytyisi maahan. Kun esitän tämän kysymyksen keskustelusävyyn ponille, se levittää jalkansa ja lorottaa puruihin vielä lisää.

Klo 15:30

Kotona ja joululaatikoita syöty. En voi uskoa, että tein ne ja rosollin itse! Minusta on todella tulossa pihi saksalainen, alan muistuttaa yhä enemmän isääni. Tätä menoa kasvatan kohta juureksetkin itse. Mutta nyt pitää viedä koira lenkille, johan tässä tuli istuskeltua. Melkein yhdeksässä vuodessa se ei ole oppinut kävelemään hillitysti, vaan vauhtia riittää. Ehdin sentään vauhdissa ajatella ylimielisesti, että tässä sitä vaan lenkkeillään, kun toiset istuvat sohvalla.

Klo 18:00

Ryhdyn katsomaan ostalgia-elokuvaa Goodbye Lenin. Mies sanoo että johan se on nähty, mutta kyllä hyvä elokuva toisenkin katsomiskerran kestää. Samalla valmistuvat joulukalenterisukat:

Jämälankavillasukkajoulukalenteri

Klo 20:15

Tottakai sukista täytyy saada kuvia nettiin. Selaillessani kuvia koneelta löydän yhden, jonka mies on ottanut kotimme ikkunasta. Järkyttyneenä totean, että vanhoine keittiön kaappeineen ja puoliksi maalittomine lattioineen talomme näyttää aivan...DDR-kodilta. Minusta ON todellakin tulossa saksalainen, sanan oudoimmassa mahdollisessa merkityksessä. Pohdin pitäisikö asialle tehdä jotain, mutta kodin saaminen sisustuslehtikelpoiseksi (tai edes päivittäminen tälle vuosituhannelle) maksaa ja olen edelleen pihi (hei, tein laivalla päiväksi eväät aamiaisbuffetista!). Luovun tyytyväisenä ajatuksesta ja alan keittää pastaa, koska jouluruoka alkaa aina tässä vaiheessa kyllästyttää. Veden kiehuessa selaan Hesaria ja saan idean tästä kirjoituksesta.

Klo 21:30

Jälleen on yksi kuolematon blogikirjoitus valmis ja pohdin, söisinkö vielä lisää spagettia ja linssejä ennenkuin on aika laittaa eläimet nukkumaan. Kas siinäpä pulma!

Shokkipaljastus

Taas pyydettiin kirjavinkkejä. Edelleen suosittelen Thoreaun "Elämää metsässä". Ja jatkaakseni ituhippikategoriassa, äskettäin on käännetty uusi eläinaiheinen kirja nimeltään "Eläinten oikeudet" (No-Nonsense Guide to Animal Rights, kirj. Catharine Grant). Jos Singerin raamattu "Oikeutta eläimille" uuvuttaa paksuudellaan, aloita tästä ;).

Kirjassa on taustoitettu eläinoikeusliikettä mielenkiintoisesti - kyseessä ei todellakaan ole pelkkä moderni, länsimainen ilmiö. Tiesittekö, että Intiassa eläinten hyvinvoinnista on säädetty perustuslaissa? Seuraavaksi käydään läpi eläimet niin ruokana, viihdyttäjinä, muodin kuin tieteenkin palveluksessa ja lopuksi annetaan vinkkejä, miten voi itse vähentää eläinten kärsimyksiä. Suomalaiseen laitokseen on lisätty myös luku eläinten oikeuksista Suomessa.

Sitten se kirjan shokkipaljastus, vaikka voihan olla, että kaikki tiesivät tämän jo. Koirien ja kissojen kuivaruuat tehdään niistä teuraseläimistä, jotka eivät kelpaa ihmisravinnoksi, koska ovat esimerkiksi vahingoittuneet kuljetuksessa niin pahasti. Lemmikkiteollisuus on miljoonabisnes, joten on erittäin kannattavaa myydä nämä eläimet lemmikkien ruuaksi sen sijaan, että niistä tulisi tappiota lihantuottajille, mikä pakottaisi parantamaan teuraskuljetuksia. Näin lemmikinpitona ilmenevä "eläinrakkaus" ylläpitääkin tuotantoeläinten kärsimystä. Nyt joku älähtää, että kyseessä on kanadalainen kirja ja ei Suomessa vaan tuollaista. Mutta Suomessa ei ole tehty ainakaan koirien kuivaruokaa sen jälkeen, kun Suomen Rehu sulki Vaasan tehtaansa! Miten Thoreau kirjoittikaan: "voi olla että se, joka lahjoittaa puutteessa olevalle eniten aikaa ja rahaa, tekee elämäntavoillaan kaikkensa saadakseen aikaan sitä kurjuutta, jota hän turhaan yrittää lievittää". Siinä hän kirjoitti ihmisistä, mutta aika hämmästyttävästi se voi päteä lajien väliseen sortoonkin. Thoreau muuten kirjoitti myös kasvissyönnin puolesta, nimenomaan eläinoikeusnäkökulmasta - eläinsuojeluajattelu taas lähtee siitä, että on ok syödä ja käyttää eläimiä, jos niillä on kuitenkin hyvä elämä. Thoreau arveli, että tulevaisuudessa eläinten syömistä tullaan pitämään barbaarina - aika rohkea veto aikana, jolloin ihmisiäkin pidettiin nykyistä yleisemmin orjina. Vielä se hetki ei ole koittanut, mutta "päivää on vielä valkenemaankin".

(Kyllä, minullakin on koira. En tiedä, pitäisikö olla. Mutta minusta näitä asioita kannattaa ajatella. Ei piilouduta sen taakse, ettei yksi ihminen kuitenkaan mitään voi tehdä. Yes we can, niinkuin jenkki sanoo.)

Tekeekö hyvä sijainti kirjasta hyvän?

Jatketaanpa sen verran kirjoista että...lainasin taannoin (ehkä ainoalle) lukijalleni pari kirjaa. Pieni lankakauppa ja sen jatko-osat saivat ilmestyessään huomiota kotimaisen lankavalmistajan lehdessä ja keskustelupalstalla. Mutta riittääkö neulojalle se, että romaani sijoittuu lankakauppaan? Minusta ei, Hevoskuiskaajakin oli jotenkin tylsä elokuva, vaikka se sijoittui tallille ja kertoi hevosen koulutuksesta. Jotain häiritsevää noissa kirjoissa on. Toisaalta jotain viehättävää, mutta toisaalta forrestgumpmaisia viisauksia tyyliin "elämässä on myös nurjia silmukoita" (en nyt voi tarkistaa sanamuotoa, koska kirjat ovat tosiaan lainassa) ja kömpelöä kerrontaa. Kirjojen lainaaja kertoi vielä lukevansa rinnan niitä ja Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat - voi olla, että se saa lankakirjat entistä huonompaan valoon ;)

Mutta nyt tulee lukuvinkkejä! Parempi käsityöliikkeeseen sijoittuva kirja on Grégoire Delacourtin Onnen koukkuja, joka käsittelee rahan ja onnen suhdetta. Ja paras käsityöromaani on Laura Honkasalon Kotikutoista - ainakin se löytyy kirjaston romaanihyllystä, vaikkei siinä ole mitään fiktiivistä tarinaa vaan kokemuksia ja muistoja käsityön eri lajeista.

Isänpäivä

Koska tässä perheessä on vain kuolleita isoisiä, olemme jo vuosikausia viettäneet isänpäivää keskenämme hevoshommissa. Useana vuonna on oltu Elma-messuilla ponitalutuksessa, niinikään edesmennyt shettiksemme oli hyvä siinä. Tänään oli aika viedä hermostunut iso poni kuraiseen isänpäivämaastoon, jossa vaihdettiin kesken matkaa isä selkään, kun tyttären rohkeus petti. Siinä konkretisoituu hevostelun kauhu ja kiehtovuus; hevonen on niin usein käsittelijänsä peili ja se mikä ei toisen ratsastajan kanssa onnistu, käy toiselta helposti, vaikkei tämä olisikaan mikään mestari sinänsä. Haaste ei olekaan hevosen, vaan oman mielensä hallitseminen! Siinä on itsellänikin vielä tekemistä.

Hevosrintamalla on koettu myös ensimmäinen epäonnistunut nettiostos. Vuosikausia olemme ostaneet käytettyä tavaraa elektroniikasta ulkorakennuksiin netin kautta koskaan epäonnistumatta: toki osa tuotteista on haettu itse ja nähty ennen ostopäätöstä, mutta eipä postitsekaan ole tullut kiviä eikä kukaan ole myöskään jättänyt lähettämättä tavaraa rahat saatuaan. Mutta nyt sattui jotain niin outoa, etten tiennyt kumpi on järjiltään, minä vai myyjä. Menemättä yksityiskohtiin kerron, että tässä satulan ostoon liittyvässä episodissa oli monta hyvää puolta:
1. Tuli todistetuksi, että käsityöt ovat hyvä harrastus. Muuten tuskin omistaisin tuumamittanauhaa (satulan koko mitataan tuumissa).
2. Sain hyvän tekosyyn postata kuvia takapuolestani kaikille mahdollisille foorumeille. 15 sekuntia julkisuudessa ja silleen.
3. Taas tuli oppitunti ihmisistä. Maailma on niinkuin se nähdään!

P.S. Haluaako joku ostaa pikkuponilleen satulan? Voin jo varoittaa, että aikuinen EI mahdu siihen kunnolla.

Turkoosilla sohvalla

Olen tässä pohtinut mistä oikeastaan pitäisi kirjoittaa, mutta koska nyt pyydettiin kertomaan viimeksi lukemastani kirjasta, niin mikäpä siinä. Hei, mulla on lukija! Lukijan pyynnöstä! Muuten en varmaan edes viitsisi kirjoittaa aiheesta, koska en ole mikään kirjallisuuskriitikko ja tuntuu etten osaa tehdä mitään syvällistä analyysia. Olkoon tämä vaikka lukuvinkki.

Usein noudatan kirjastossa haahuilustrategiaa ja siellä hyllyjen välissä bongaan kaikenmoista. Claudia Ruschin "Stasi tiskipäydän takana" löytyi muistelmahyllyn ohi kävellessä ja hauska sattuma on, että kirjailija on kotoisin samalta saarelta kuin isäni. Kirjassa muistellaan DDR-lapsuutta ja -nuoruutta toisinajattelijoiden perheessä - aika mielenkiintoinen kurkistusikkuna vieraaseen maailmaan. Jotkut jutut ovat niin absurdeja, ettei sitä tahdo ymmärtää. Miten paljon työvuosia on käytetty pelkkään ihmisten seuraamiseen, eipä ihme että sosialistimaissa vallitsi täystyöllisyys. Myös muurin murtuminen ja sen aiheuttamat ristiriitaiset tunteet on kirjassa kuvattu koskettavasti. Suosittelen, tämän lukeminen ei edes vie kuin yhden illan. Ja kun nyt lukuvinkkejä aloin antaa, niin fiktiivisiä DDR-tarinoita voi lukea vaikkapa Eugen Rugen sukutarinasta Vähenevän valon aikaan (hieno kuvaus sukupolvien välisistä ristiriidoista) tai Henrik Andersenin osin Tanskaan sijoittuvasta perheromaanista Turvavyöhyke (olipas hankalaa selvittää sen nimi, kun muistin vain että kirjan kannessa on jalkapallokenttä!). Ja tietysti Günter Grassin Avarammille aloille, vaikka yksikään kirjan kolmesta aikatasosta ei sijoitukaan varsinaiseen DDR-aikaan (muurin murtumisen jälkeisiin hetkiin kyllä).

Mutta toki turkoosilla sohvalla luetaan myös rapakontakaista kirjallisuutta, tänään aloitin Henri David Thoreaun klassikkoa Walden eli elämää metsässä. Jo ensimmäisen luvun aikana huomaa miksi kyseessä on klassikko. Ei mitään uutta auringon alla, jo 1800-luvulla valitettiin samoista asioista kuin nykyään! Thoreau keksi downshiftauksenkin ennenkuin nykyisten downshiftaajien isovanhemmat olivat syntyneet... "Pitääkö meidän aina totuttautua vaatimaan yhä enemmän mukavuutta ja ylellisyyttä, emmekö joskus voisi opetella totuttautumaan vähempäänkin? Pitääkö kunnianarvoisen kaupunkilaisen ohjeillaan ja esimerkillään nimenomaan opettaa, kuinka välttämätöntä on, että nuori mies hankkii ennen kuolemaansa tietyn määrän kiiltonahkakenkiä ja sateenvarjoja sekä tyhjiä vierashuoneita tyhjänpäiväisiä vieraita varten?", kysyy Thoreau ja samaa kysellään vieläkin, paitsi että nyt niitä lukemattomia huoneita käytetään itse. Parempi puolisko lukee Bill Brysonin kirjaa "Sisään! Lyhyt historia lähes kaikesta kotona" (no, se ei ole rapakontakainen vaan brittiläinen, mutta hyvin kiehtova kirja sekin, tiesittekö yksityiskohtaisesti millaista esimerkiksi pyykinpesu oli toistasataa vuotta sitten?). Ja monta muutakin kirjaa on pinoissa lipaston päällä ja penkillä, siinäpä syy miksi en ehdi katsella telkkaria. Ehkä jaan myöhemminkin lukuvinkkejä :)

Hömppämeemi

Muistan osallistuneeni kaikenmaailman "paljasta 5 outoa tapaasi" -juttuihin, joten miksikäs ei tähänkin, jonka löysin Heivatuista kudelmista.

LAUKKU
Eh, näitä on monta! On kassia ja reppua...ja aina ne kertyvät täyteen paperia ja sälää. Tällä hetkellä mukana kulkee pieni itse kudottu pussukka (taisi olla eka juttu mitä pikku kangaspuillani tein), enemmän tavaraa mahtuu Globe Hopen olkalaukkuun, jonka löysin kympillä kirpparilta (se maksaa uutena 5 kertaa enemmän).

LOMPAKKO
Tämä maatuskakukkaro pitäisi uusia, koska vetoketju on rikki ja vaatii ajoittain väkivaltaa auetakseen. Jotain samankaltaista varmaan tulee tilalle. Sisällä on monta kirjastokorttia, muttei yhtään kanta-asiakaskorttia. Vakoilevat kuitenkin sellaisten kautta!

AURINKOLASIT
Kun ei tarvitse vahvuuksia, voi ostaa niitä kahden euron laseja ja rikkoa tai hukata ne. Paras oli kyllä se, kun ajoin pyörällä aurinkolasit päässä ja seuraavaksi ajoin lasien yli.

KORUT
Nythän on niin, etten oikein osaa käyttää koruja ja olen ollut 14 vuotta naimisissa ilman sormusta. Mutta jonkinmoinen varasto koruja kuitenkin löytyy, iso osa isoäidin jäämistöä ja itse olen tehnyt lisää...askartelmassa ja virkkauslanka, jo siitä koru tulee ja sopii nikkeliallergisellekin. Tuo keskellä oleva "tiikerikuvioinen" massakoru ei kylläkään ole itse tehty, vaan Elvarilta (paikallinen yrittäjä, jonka koruja myydään myös kunnan infopisteessä). Lontoon bussista tursuavat vihreät korut on tehnyt toistaiseksi nimettömämpi paikallinen tekijä, Taivaan takana.

TV
Lapsuudenkodissani ei ollut tv:tä, koska se nyt vaan on roskaa ja kunnon intellektuelli lukee kirjoja (arvatkaa, kummista muut lapset halusivat välitunnilla keskustella?). Kun altistus tuossa herkässä kehitysvaiheessa jäi vähiin, en ole oikein oppinut katsomaan tv:tä - sitäpaitsi netti vie niin paljon aikaa ja niitä kirjojakin pitäisi lukea. Eikä meillä edes ole telkkaria, mutta onneksi tämä mökki on myös pienen tuotantoyhtiön toimisto ja editointitila, joten videomonitorista voi katsella ohjelmia (niin, vähäinen telkkarinkatseluni ei ole estänyt tekemästä joskus ohjelmaa sinnekin ;). Salainen perversioni ovat kokkiohjelmat, vaikka niissä aina kokataan kuolleita eläimiä ja muutenvaan outoja juttuja. Yksi asia on kuitenkin varma: telkkarista tulee joka päivä joku natsiohjelma. Onkohan Hitlerin elämässä vielä jokin yksityiskohta, josta emme tiedä?

KÄNNYKKÄ
Simpukkapuhelin on siitä hyvä, että läppä estää heinäsilppua menemästä näppäinten väliin. Pieni puhelin myös mahtuu taskuun (mukaanlukien ratsastushousujen minitasku). Ja kamalasti toimintoja tuollaiseen pieneenkin puhelimeen mahtuu: on videokameraa ja GPS:ää ja kalenteria. Nettiin ei pääse, mutta ehkä meikäläisenkin elämään sopii joku hetki, jolloin en ole netissä. Ehkä. Kun muutan mieleni, ostan älypuhelimen.

KENGÄT
Niitä on hämmästyttävän vähän siihen nähden, ettei kuistilla juuri lattiaa näy. Kumisaappaita on kahdet: tallille ja siviiliin, lenkkareita samoin: juoksemiseen ja ratsastamiseen. Tähän vuodenaikaan löytyy myös tennarit ja vaelluskengät, kesäksi vaellussandaalit. Talveksi samoin sekä talli- että siviilikengät ja parit korkokengätkin on, vaikken ymmärrä kuinka niissä voi tehdä muuta kuin istua.
Kerran luin lehdestä ekologisesta ihmisestä, jolla oli vain kahdet kengät (kesäksi ja talveksi), mutta hän ei oletettavasti tehnyt muuta kuin käveli asfaltilla.

TENNARIT
Prismasta keväällä ostetut ja pohjakin on vielä ehjä!

FARKUT
Farkut kuuluvat ilmeisesti samaan paheelliseen jenkkikapitalistien kategoriaan kuin telkkarikin, koska lapsena en omistanut sellaisia. Olinkohan viidennellä vai kuudennella luokalla, kun hain jostain tavaranvaihtotapahtumasta itselleni farkut ja collegepaidan. Seuraavana päivänä koulussa luokkatoveri loihe lausumaan: "Sähän olet kuin yksi meistä!". Yksi joukosta mutta ah niin yksilöllinen (ei kuitenkaan väärällä tavalla), se on ihmisen perimmäinen pyrkimys.
Mutta jos tässä nyt haluttiin kuulla vaatekaappini sisällöstä, niin farkkuja on seitsemät ja yhteishinta seitsemän euroa. Jostain syystä maailma on täynnä ihmisiä, jotka haluavat lahjoittaa farkkuja ja sehän sopii. Hämmästyttävintä on, että ne farkutkin sopivat.

MP3
No tämä on lyhyt luku: en omista mp3-soitinta. Teini kyllä voitti sellaisen joskus ratsastuskisoista ja olen ajatellut kinuta sen omaan käyttööni, koska hän kuuntelee musiikkia puhelimesta.

TIETOKONE
Tätä en taida jaksaa edes kuvata, ihan tavallinen ruma perusläppäri ja senkin omistaa miehen firma. Teini joskus protestoi sitä, että minulla on parempi kone käytössäni, mutta eipä ole vielä suostunut mitään konttorihommia hoitamaan joten taidan pitää tätä jatkossakin.
Kaikki sähkölaitteethan taitavat nykyisin olla tietokoneita, työpaikallani jopa kuivausrummussa on USB-liitin...

MEIKIT
Lyhyeksi jää tämäkin luku, sillä en yleensä meikkaa. Meikkivoide löytyy ja jossain on huulikiiltokin, mutta en jaksa etsiä sitä kuvaa varten. Elämä on vain liian lyhyt meikkaamiseen, vaikka se saattaa toki olla kanssaihmisten tappio.

KASVOVOIDE
Sama voide kuin muuhunkin kroppaan. Freeman on eläimillä testaamaton merkki, jota saa marketistakin, sitä siis.

DEODORANTTI
Kerran ostin luomudeodoranttia, joka haisi jo valmiiksi hieltä. Harmi vain, että huomasin sen vasta useamman viikon käytön jälkeen matkalla juhliin. Se onkin deodoranttien dilemma: pitää valita haluaako enemmän kemikaaleja ja hajunpoistoa, vai vähemmän kemikaaleja ja enemmän hyvää mieltä? En ole vielä oikein ratkaissut sitä, joten omistan kaksi.

HAMMASTAHNA
Sama juttu tässä. Ja pitääkö sitä fluoria olla vai ei? Siis kaksi tuubia (ja kyllä, kuvattuna keittiössä koska tässä mökissä ei ole kylpyhuonetta eikä ylipäätään muuta vesipistettä kuin keittiön tiskiallas. Tai on wc-pönttö, mutta kukapa sieltä hampaidenpesuvettä ottaa).

SHAMPOO/HOITOAINE
Tämä on helppo, käytän Lushin palashampoota. Eipä haittaa että pitää hakea Helsingistä, kun yksi pala kestää ikuisesti (paitsi ne, joissa on hoitoaineklönttejä mukana). Älkää kysykö mikä niistä tuo on, en muista...

SAIPPUA
Oi, saippua! Niitä aina saa jostain ja onhan niitä kiva ostaakin ja kuitenkin se pala kestää ikuisesti. Voisin siis alkaa saippuakauppiaaksi.

TUOKSU
Tällä ehkä tarkoitettiin hajuvettä, mutta en omista sellaisia. Yksi lempituoksuni on hevonen, joskaan en välitä siitä kotona. Sitkeällä jankuttamisella olen saanut teininkin oppimaan, että kotiin tullessa tallivaatteet riisutaan ja jätetään kuistille. (Kuvassa poni haistelee palavan nuotion tuoksua ja on siksi kerrankin hereillä.)

MINERAALIVESI
Meillä juodaan naapurin lähdekaivosta, ei tarvitse ostaa lähdevettä erikseen! Mineraaleista en tiedä kun vettä ei ole tutkittu, mutta edelliset asukkaat ainakin elivät vanhoiksi. (Äsken kun hiippailin kuvaamassa kaivoa, mietin mitä sanon jos naapurin pappa tulee kysymään mitä teen. Joo mä osallistun sellaiseen meemiin... Vai aloitetaanko siitä mikä on blogi. No mistäs minä tiedän, vaikka hän olisi kuinka valveutunut netin käyttäjä ja lukisi tätäkin. Mutta tuskin ehtii, kun näyttää touhuavan koko ajan kaikenlaista järkevää, aamuviideltä jo traktori pärisee.)

VIINI
Valitaan etiketin perusteella. Jos siinä on kana tai hevonen, sitä täytyy kokeilla. Viimeksi ostin neliapilan kuvalla varustettua.

DRINKKI
Vihreä tee! Ja kaikenmoiset yrttijuomat. Mukeja on liikaa. Kuvassa etualalla Kaunissaaresta kerätyt kivet, kukkalautasella on Porkkalasta kerättyjä, meren pyöreiksi huuhtomia.

LEIPÄ
Tässä eilen leipomani, kaupasta ostan tummaa mutta jos itse leivon niin vaaleaa täysjyvää (ehkä mä sen ruisleivänkin vielä joskus opettelen). Ja sitä menee paljon, lapset voisivat luultavasti elää pelkällä leivällä. Erikoista meillä on ehkä se, ettei jääkaapista löydy makkaraa tai juustoa. Itse laitan leivän päälle yleensä margariinia ja suolakurkkua, tomaattikin käy. Hillo on myös hyvää. Avokadomössö toimii ja purkkipavut (ihan totta), ketsuppi ja Hesen valkosipulikastike ovat myös herkullisia vaikkei sitä kukaan muu uskokaan :P

RUOKA
Meillä syödään yleensä joko mumtsikaa (=kaikkea sekalaista paksumpana kuin keitto) pastan/perunan kanssa tai keittoa. Tänään mumtsikassa on punajuurta, sipulia, kesäkurpitsaa, kasvikermaa ja tofua.
Lapsena ja nuorena tykkäsin ruuanlaitosta (ja syytä olikin, koska äiti oli vuorotyössä eli pitopalvelua heikosti saatavana), sitten kyllästyin ja ruuanlaitoksi olisi riittänyt papupurkin avaaminen. Nyt olen alkanut taas kiinnostua punajuurten raastamisesta ja muusta vaivalloisesta, mistä mies kiittää kun on joutunut kokkaamaan kaikki nämä vuodet.

JÄÄTELÖ
Tähän ei oikein ole mitään merkittävää sanomista, mikä on sikäli hämmentävää että olen ehkä tämän pallonpuoliskon makeannälkäisin ihminen. Mutta ottaa päähän sekin, että kaikki jäätelö kuuluu nykyään jollekin monikansalliselle firmalle. Voisihan sitä tietysti tehdä itse, isältä 90-luvulla saatu jäätelökonekin toimii vielä. Mies sillä joskus jäätelöä tekee.

KARKIT
Pidän karkista! Jos ostan sitä, syön kaiken. Mikä karkkivarasto? Siksi ei ole mitään kuvattavaakaan, söin jo tänään ostamani lakupötkön. Suklaa on myös hyvää.

LAKANAT
No niitä nyt on kaikenlaisia, vanhimmat 70-luvulta peräisin. Itse pidän värikkäistä.

KAMPAAJA
Nytkö saa mainostaa? Kirsin tyylitukka, menkää sinne jos olette täältä suunnalta! Edullinen ja hyvä. Varmaan pitäisi käydä useammin, mutta tuntuvat nuo hiukset mukana roikkuvan vähän rumempinakin. Itse asiassa vuosia leikkasin hiukset joko itse tai pakotin miehen tekemään sen, kampaajalla käyn lähinnä siksi että haluan tukea tuttua yrittäjää (ja kieltämättä sieltä tulee ulos paremman näköisenä kuin sisään meni ;).

ALUSVAATTEET
Värejä kiitos niihinkin, eihän niitä kukaan näe mutta itseä harmittaisi pukea tylsännäköiset. Liivien ostaminen on niin rasittavaa (haloo, riisuttava kaikki vaatteet yläosasta), etten omista kovin monia. Olin muuten kerran alusvaatekutsuilla. Kaikki kivat mallit oli tarkoitettu niille, joilla on oikeat rinnat. Totesin että enhän minä siihen kuole, jos en osta mitään, johon myyjä parkaisi: "Mutta mä kuolen, jos en saa palvella!". Se on vakavaa puuhaa tuo verkostomarkkinointi.

PÄIVÄLEHTI
Luetaan netistä. Onneksi lähettävät kahdesti viikossa ilmaisen paikallislehden, niin saa sytykettä (lukemisen jälkeen).

LEHTI
Tarvitseeko tähän sanoa enempää? Meillä on kirja- ja lehtipinoja joka paikassa (miksei tässä muuten kysytty mitään kirjoista?), on koiralehteä ja hevoslehteä ja tiedelehteä ja nörttilehteä ja yrittäjien lehteä ja naistenlehteä ja käsityölehteä ja...jotain omakotilehtiä ja varmaan jotain muutakin. Lukeminen kannattaa aina.

SÄNKY
On vuodesohva. Kriteerinä oli, että pitää olla puurunko, 36 eurolla sellainen löytyikin huuto.netistä. Tyynyt ovat rumat kuin fan, mutta niiden päällähän voi pitää jotain peitettä (tässä kaksi tuttavalta ilmaiseksi saatua patjansuojaa, edellisessä kuvassa näkyy olevan fleecepeitto) ja sitä on helppo vaihdella jos kyllästyttää. Tyynyliinat vaihdoinkin juuri, johan ne vanhat kaipasivatkin pesua. Sängyn huono puoli on se, ettei tuonne sisään kovin kummoinen patja mahdu. Aika ohuella lätyllä siis nukutaan ja sänky nariseekin aika lailla, mutta ovathan suomalaiset hetekallakin selvinneet.

T-PAITA
Kuunneltuani vuosia miehen valitusta siitä, miten t-paidan kaula-aukko ahdistaa, aloin itsekin uskoa siihen ja sen seurauksena hävitin miltei kaikki t-paitani. Jäljelle jäi yksi avarammalla kaula-aukolla varustettu ja tunnesyistä säästetyt eläinaiheiset (kuka voisi vastustaa Suomen Jyrsijäliiton t-paitaa kultaiselta 80-luvulta?). Sen sijaan kaappiin on muuttanut pino spagettiolkaintoppeja lämpimiä kelejä varten, ei meinaan kaulaa purista! Ja nyt kesällä ostin kuvassa näkyvän teknisen T-paidan, se on hyvä ratsastaessa turvaliivin alla. Siinä panssarivaatteessa nimittäin tulee hiki!

Olipas tässä juttua kerrakseen, ihmettelen jos joku jaksoi tänne asti :D Seuraavaksi jotain muuta...

Hevospäivitys

Joku aiemmin lukenut saattaa muistaakin, että vuosikausia tämä blogi kertoi shettiksistäni. Olkoon tämä päätös sille tarinalle ja samalla pieni kuvakooste vuosien varrelta, vaikka sen kunniaksi ettei teini muistanut, miksi on alkanut harrastaa hevosia ;)

Tästä se lähti, ensin pakotettiin katsomaan vanhempien ratsastusta silloisella ponilla (joo en osaa kääntää kuvia bloggerilla enkä jaksa avata kuvankäsittelyohjelmaa):

Kesällä 2006 harjoittelemassa ratsastusta omalla shettiksellä (tuossa on muuten nykyään kenttä!)

Syksyllä 2010 shettiksiä olikin jo kaksi (tamman omistamisessa on aina se riski)

Valitettavasti kaikki ei mennyt niinkuin Strömsössä. Toukokuussa 2013 oli aika luovuttaa ja antaa paljon sairastelleet ponimme eläinlääketieteelliseen tutkimuskäyttöön. Tässä hetki ennen viimeistä matkaa Viikkiin, eipä ollut enää väliä seuraako ruohon syömisestä kaviokuume vai ei (ja tästä myös näkee, miten laiha vanhempi ponimme jo oli). Hauskana yksityiskohtana kerrottakoon, että kun ensimmäisen kerran kärrättiin varsaa Viikkiin tekemään puolentoista tonnin laskua, vanhempi eläinlääkäri ehdotti heti kättelyssä lopettamista "ellet sitten ole miljonääri". Olisinpa uskonut silloin, mutta nyt oletan kyllä saavani nimeni johonkin kultaiseen laattaan hevossairaalan seinään, sen verran monta kertaa ponit siellä vierailivat vaihtelevan pituisia aikoja! (Kiitos muuten osanottokortista, se on tallessa.)

...enkä vieläkään älynnyt jättää hevosia miljonääreille, vaan ostin uuden ponin. Isä varmaan kääntyi haudassaan, kun maksoin sen vahingossa kolmeen kertaan hänen perintörahoistaan...piru periköön kaikenmaailman pilleri/tablettitietokoneet ja ennenkaikkea Danske "ladataan Javaa" Bankin! (Myyjä toki palautti ylimääräiset rahat, mutta tulipahan nyt tilaisuus moittia pankkia, joka ei kaipaa palkkatiliasiakkaita tuomaan hiekkaa kengänpohjissaan.)

Shettisratsastajastakin on kasvanut teini (tässä ratsastuskoulun kilpailuharjoituksissa)!

Täältä tähän - huomaan toteuttaneeni ne lapsuuden suunnitelmat, jotka laadin jäätyneillä aivoilla (koska 80-luvulla ei käytetty pipoa) bussipysäkillä palellessani: aikuisena hankin oman hevosen ja AJAN TALLILLE AUTOLLA. Silloin en vielä tiennyt, että autot ja hevoset hajoilevat milloin mistäkin ja aiheuttavat harmaita hiuksia, enkä näköjään enää aikuisena osaa ryhtyä mihinkään järkevään (ehkä ne aivot tosiaan paleltuivat). Monta kertaa on miehen kanssa puhuttu, että pitäisi alkaa harrastaa vain yhteiskunnan tukemia lajeja kuten oopperassa käymistä, mutta aina sillekin tuntuu olevan joku nelijalkainen tekosyy - no, Puhdistus oli kyllä hyvä.

Syyspäiväntasaus

Eilen oli syyspäiväntasaus ja sitähän piti juhlia. Puutarhasta löytyi aineksia juhla-ateriaan:

...ja koristeeksi:

Kesä oli hieman erilainen, koska vaihdoin työpaikkaa enkä ehtinyt lomailla. Ollaan kuitenkin tehty pieniä retkiä lähistölle, pari etelänmatkaakin! Hankoon matkattiin kahdesti ja Tallinnaan kerran lankaostoksille.

Aikoinaan etsin vinkkejä Tallinnan lankakauppoihin Kristiinan silmukoista ja jäin seuraamaan blogia. Siellä sitten kerrottiin toisestakin merentakaisesta paratiisista, nimittäin Sipoon Kaunissaaresta. Innostuin: tuonne on päästävä! Useampi vuosi siinä meni, aina on muka niin vaikeaa lähteä mihinkään kun on eläimiä, mutta syyskuun alussa päätettiin että nyt tai ei koskaan (ainakaan tänä vuonna) ja suuntasimme viikonlopun viettoon saareen. Yhdeksi yöksi voi juuri lähteä niin, että ottaa koiran mukaan ja antaa muille paljon ruokaa ja vettä. Kanat jätettiin sisään petojen pelossa, tänä kesänä irtokoirat ovat vierailleet jo kahdesti ja tappaneetkin kaksi kanaa.

Eikä olleet kauniit puheet turhia, mahtava paikka! Teltalle löytyi hyvä paikka saaren eteläpuolelta, metsän ja meren välistä. Olimme siellä idän ja lännen välissä; itäpuolella oli DDR-lipulla varustettu leiri, jonne oli rakennettu jonkinlainen aitakin, se oli varmaan Berliinin muuri ;). Länsipuolella olevassa leirissä liehui Suomen lippu. Ihan sopivaa minulle, jonka vanhemmista toinen on Suomesta ja toinen DDR:stä...isä on muuten syntynyt Itämeren saarella, joten ehkä tässä on suorastaan geneettinen tarve päästä meren ääreen! Ainakin se on harmittanut maalle muutettuani, että meri jäi niin kauas.

Ensi vuonna pidemmäksi aikaa!

Syys

Uutta putkeen

Perustin tämän blogin vuonna 2004. Pariin kertaan olen poistanut kaiken ja aloittanut uusilla jutuilla - lähinnä saadakseni tilaa uusille kuville. Viimeksi kaksi vuotta sitten, mutta silloin en jaksanutkaan alkaa kirjoitella mitään, naamakirja tuntui kätevämmältä tavalta jakaa kuvia ja juttuja. Toisaalta aloitin tämän kuitenkin pitääkseni päiväkirjaa ja vanhat jutut ovatkin tallessa myöhemmin luettaviksi. Nyt olen pyytänyt itselleni apuvoimia perheen sisältä, teemme parhaamme ja katsotaan mihin se riittää ;)